”Tylsempiä kuin paviaanit!”

Ensimmäisenä pääsiäispäivänä häkki-ihmiset kirvoittivat vierailta muun muassa seuraavat lausahdukset:

Saakohan noita rapsuttaa? (äiti)

Onhan täällä ihmisiäkin. (lapsi)

Häkki-ihmisiä. Hienoa! (poika)

Noi ei oo ainakaan eläimiä. (tyttö)

Äiti, tuolla on ihmisiä! – On vai!

Mitä noi tekee tuolla häkissä? (lapsi) – Pitää kysyä. Mitä te teette siellä? Ai, ne ei saa puhua.

Hei! Ihmisiä on laitettu koppiin! – No voi hyvänen aika sentään.

Homo sapiens.

– Hei! Tulkaa, tytöt, kattoon. Oona, kato! (isä)
– Tiedäks sä, mitä ihmisiä nää on?
– Ne on ihmisiä. Ku ihminenki on yks eläin. Eläin muiden joukossa.
– Miks ne on siellä?
– Se on varmaan olevinaan vitsikästä. (äiti)
– Se on sellanen vitsi.

Oih! Täällähän on söpöjä eläimiä. (äiti)

– Mitäs eläimiä ne on? (äiti)
– Niin missä? Äiti, nosta mua. (poika)
– Mitäs siinä häkissä on?
– Ihmisiä.
– Niin on. Hyvä.

– Mitä nää on?
– Se on ihminen.

– Miten noi on tonne päässy? Häh? (poika)
– Siellähän on ovi. (äiti)
– Nii mut miten ne on päässy siitä ovesta?

Tääl on eläimiä. (lapsi)

Apua! Mitäs eläimiä täällä on? Ahaa. Homo sapiens. Ihminen ei ole uhanalainen laji. (äiti)

Täälki on pöllöjä. (poika)

Tuu kattomaan! Tääl on ihmisen lajiesittely. Voi niitä, niil on kylmä varmaan. (Äiti lukee ihmisen lajiesittelyn. Lapsi nauraa.)

Miten noi on menny tonne? Onkohan ne kiivenny aidan yli? (poika)

– Mikäs täällä on esittelyssä? (isä)
– Ei näy mitään. (lapsi)
– Ei nähty ruokinta-aikaa. (äiti)
– Mutta kun ei täällä näy mitään eläimiä. (lapsi)
– Ei näy. Ihmisiä vaan. (äiti)

Dodo, mikäs se nyt sitten on? Esittelyssä ihminen.

– Nää on jotain alkukantasia eläimiä. Mä en oo koskaan nähnytkään. Älkää laittako kättä sinne. Ne voi puree. Mitähän ne oikeen on? (äiti)
– Ne on ihmisiä. (lapsi)
– Ehei. Ei ne ihmisiä ole. Varo nyt, ettei ne nappaa sua sinne joukkoon.
(Äiti lähtee kävelemään ahmatarhalle, mutta lapsi jää tuijottamaan lajitovereitaan.)
– Toi on kaikkein kiinnostavin paikka. (äiti)
– Äiti oikeesti, mitä ne tekee?
– Ne kiertää ympyrää.

Tsin tsin tsin tsan tsin. (lapsi)

– Miten noi on tonne päässy? (lapsi)
– Se on joku juttu – tuu, mennään. (äiti)

Ne on varmaan mennyt ton aidan yli ja hypänny sinne. (lapsi)

– Ihminen ei ole uhanalainen laji. (äiti)
– Ei vielä. (isä)
– Ne tekee samoja juttuja ku kotonakin.

Dodo. Dodo on semmonen sukupuuttoon kuollu eläin.

– Siellä oli, kuule, ihminen.
– Ihminen! (lapsi)

– Kuinka tonne pääsee? (poika)
– Täällä on ihminen. Oletko ennen nähnyt? Muistatko, kun oli se kaikkein vaarallisin eläin (*)? Näkiks Eemeli? (äiti)

(*) Viittaa dodolaisten suunnittelemaan rastiin, jossa luukun takana on ”maailman vaarallisin eläin” – toisin sanoen katselija itse peilin heijastamana.

Ne on varmaan koko talven istunu tossa. Näyttää aika apaattisilta, niin kun noi muutki eläimet. Aika pienet tilat. Aika vähän virikkeitä. Onhan niillä toi Tjäreborgin lomaopas. Se antaa toivoa. Nyt sitä alko ujostuttaa, ku me pilkattii sitä. Se menee piiloo. (isä)

– Onks siellä jotain eläimiä? (lapsi)
– Ei ole uhanalainen laji. Saakohan sitä ruokkia?
– Nää ei oo varmaan vaarallisia.
– En tiedä. Älä mee lähelle.

Onkohan noi ruokittu jo?

Aurinkomatkojen lomaopas.

Joo, hymyilyttää. Huomaa kyllä. (poika)

Ne on vähän. (poika)

Ne syö paketista keksejä.

Siistejä eläimiä. (poika)

Ihmisiä häkissä. Ootkos nähny ennen tällä lailla ihmistä? Miltäs tuntuu olla pidempään niin ku eläimet näytillä häkissä? (äiti)

Ota kuva. Sä sanoit, että kaikista eläimistä. (mies)

– Mikäs eläin siellä, Jani, on?
– En mä tiedä.
– Etkö tiedä? Ihminen.

Dodo ei elä enää. Dodo on kuollut.

Kato, ihminen!

Kuule, ihminen!

Mitäs täällä on? Tämmöstä.

– Onko teillä mitään virikkeitä siellä? On – lehtiä ja kännykkä.
– Ei ne kommunikoi. Ne ottaa aurinkoa.
– Paviaanit oli paljon hauskempia.

– Voisko tommosen ottaa kotiin? (äiti)
– Ei. Miks? (lapsi)
– Ne on ihan selvästi Tampereelta, ku tuolla lukee Moro. Se on Tampereen teemapipo.

Toi on vähä pieneks jääny toi toinen. (mies)

Ei tollanen aita Mattia pidä. (Timo)

Tämmösiä eläimiä. Aika erikoisia.